Nabucco

Joitain päiviä täällä Maratualla hengailtuamme ryhdyimme metsästämään saaren sukellusmahdollisuuksia. Löysimme Bohe Bukut kylästä Divemasterin nimeltä Putu. Putu löytyi rannalta riippumatosta nukkumasta. Kaveri heräsi kyllä siihen, kun tarpeeksi monta kertaa toistelimme hänen nimeään lähistöllä oleville ihmisille. Riippumaton sisään maastoutunut Putu oli sen verran ympäristöönsä sulautunut, ettemme yksinkertaisesti tajunneet kaverin nukkuvan selkämme takana. Putun kanssa ongelma ei ollut yleiseksi ongelmaksi muodostunut kielimuuri, vaan se että Putun kompressori oli rikki ja tankkeja oli jäljellä kaksi. Lukion lyhyt matematiikka riittää tajuamaan, että tämä yhtälö on varsin kestämätön. No pienen keskustelutuokion jälkeen sovimme, että Putu soittaa seuraavan päivän iltaan mennessä resorttiin ja kertoo saiko kompressorin korjattua vai ei. Muuten ihan hyvä, mutta Putu ei soittanut. Kävimme pientä arvontaa siitä, oliko Putu todella väsynyt, krapulassa, pienessä pilvessä vai hieman kaikkia näitä keskustelumme aikana ja koko homma oli pyyhkiytynyt mielestä pois. Niin tai näin, Putusta emme enää kuulleet. 

Ei muuta kuin uutta matoa koukkuun. Katkeilevista puhelinyhteyksistä huolimatta saimme yhteyden Nabucco saarta pyörittävään pariskuntaan Kathriniin ja Tarkaniin. Koska vuorovesi näillä päin maailmaa antaa jännän pienen lisämausteen sukeltamiselle (virtaukset voivat olla todella kovia! Merenpinnan taso voi vaihdella noin kolmen metrin verran vuoroveden takia), niin oli pientä pohdintaa mihin väliin meidät pistetään sukeltamaan. Toisaalta homma oli saksalaisten hoidossa saksalaisen säntillisesti ja varsin kellontarkkaa, joten homma pelitti todella hyvin.

Aamulla heräsin ennen kuutta ja söin ensimmäisen aamupalan kuuden pintaan, jonka jälkeen hyppäsin Wandan skootterin kyytiin, jolla ajelimme Lavang Lavangiin. Lavang Lavangin varmaan puoli kilometria pitkältä laiturilta lähtee yhteysvene Nabuccoon. Matkalla veneeseen hyppäsi toisista kylistä kyytiläisiä mukaan. 

Nabuccoon saapuessa Tarkan oli paikalla ja ohjasi minut lyhyen esittelyn jälkeen toiselle aamiaiselle Nabuccon ravintolaan. Tämähän passaa tunnetusti minulle, jonka mielestä kaikkien pitäisi syödä kaksi aamupalaa päivässä. 

Varsin perusteellisen refresh diven jälkeen hyppäsin muiden mukaan veneeseen ja suuntasimme kohti Jandis Place nimistä sukelluspistettä. Näkymät veden alla olivat vertaansa vailla. Oli pientä ja suurta ja kaikkea siltä välltä. Päivän toinen sukellus oli small fish gardenissa. Päivän aikana bongasin useita kilpikonnia, pygmy seahorse, mustekalan, eagle ray, satoja eri kalalajeja, hummereita, mureenoja, nudibranch, anemone shrimp. 

Alueen fauna on todella upea! Erilaisia sukelluspointteja on jokaiseen makuun pitkin Maratuan rannikkoa ja lähisaaria. Täällä voi nähdä niin vasarahaita, mantoja, valashain kuin myös kaikkein pienimpiä korallien piiloissa eläviä öttiäisiä (kuten pygmy seahorse!). Tänne on pakko tulla ajan kanssa uudestaan! Kahdesta sukelluksesta jää nälkä päälle näissä vesissä kun tietää, mitä kaikkea seuraavilla sukelluksilla olisi mahdollista nähdä.

Nabuccon saari on todella pieni ja ah niin siisti ja rauhallinen. Kathrin ja Tarkan pitävät kaikessa saareen liittyvässä hyvää tasoa yllä ja se myös huomaa. Saaren ilmapiiri on todella rauhallinen, eristäytynyt ja rentouttava, yhtään roskaa ei näy missään, kaikki kulkureitit, oleskelutilat, bungalowit, kasvit ovat esteettisesti miellyttävät. Toki paikka tällaisella syrjäisellä sijainnilla tällaisilla fasiliteeteilla ei ole sieltä ihan halvimmasta päästä. Mutta jos rahaa löytyy, niin se kannattaa ehdottomasti käyttää johonkin tällaiseen! 

 Näkymä Nabuccon laiturilta merelle

 Laiturilta saaren suuntaan

Rankkasateen yllättäessä oli hyvä olla toimiston/kirjaston luona sateensuojassa. 

Kotimatkalla oli suut messingillä 

Alfonso ja Jandi (vierekkäin istuvat hymynaamat) 

Paluu Lavang-Lavangiin 

Lavang-Lavangin ympärillä vesi oli todella erikoisen turkoosia.

Sangalaki, Derawan ja hiekkasärkkä

Luolassa pulikoimisen jälkeen pidettiin vähän rantapäiviä, suhailtiin kylissä lainaskoottereilla ja järjestettiin aarteenetsintäseikkailu resortissa lapsille. Sitten valjastimme resortimme henkilökunnasta Riskyn oppaaksi ja Hempin kapteeniksi ja lähdimme tutustumaan lähisaariin. 

Merirosvojen aarrekartta löytyi sandaalista päiväunien jälkeen. 

Risky ja Hempi 

Ensimmäinen stoppi oli Sangalakilla. Sangalakin voi erottaa Maratualta asti oikein matalan laskuveden aikaan. Uusikuu on näillä näppäimillä, joten vuorovesivaihtelut ovat todella suuria, tämä tarkoittaa siis käytännössä todella matalaa laskuvettä, todella korkeaa nousuvettä ja näiden välillä tapahtuvia kovia virtauksia kun meri vuoroin nousee ja vetäytyy monta metriä. No mutta siis, Sangalaki. Saari on pieni kuin mikä ja hiekka aivan ällistyttävän pehmeää ja vaaleaa. Sopii siis täydellisesti merikilpikonnien munimispaikaksi. Elävien mereenpäätyvien kilpikonnanpoikasten määrää on saatu kasvatettua muistaakseni 80 prosenttiin suojelun myötä. Mekin pääsimme pällistelemään allasta, jossa uiskenteli ties kuinka ja monta päivän vanhaa kilpikonnanpoikasta. Netistä lukiessa törmää kritiikkiin siitä, että Sangalaki on vain rahastuspaikka turisteille. Niin tai näin, ei kukaan voi olettaa, että kukaan suostuisi ihan hyvää hyvyyttään elämään autiolla saarella kilpikonnien ja varaanien kanssa ilman, että saisi rupiaakaan rahaa ruokaan. Niinpä mekin pulitimme sisäänpääsymme saarella hyvillä mielin ja tuimme rahoillamme suojelukeskuksen toimintaa. Silittelimme ja ihmettelimme vähän aikaa kilpikonnanpoikasia ja nautimme aikamme saaren rauhasta varaanien tallustellessa ympärillämme sinne tänne.

Siellä se Sangalaki on. 

Sangalakin kilpikonnasaari. 

Päivän vanha. 

Ja kaikki muut päivän vanhat. 

<3 

Sangalakin rannalla. 

Sangalakin rannalla. 

Pienen uiskentelun jälkeen eikun veneeseen ja nokka kohti Derawania. Jännä juttu muuten, että lapset nukahtavat veneeseen todella pätevästi. Täällä päin aistiärsykkeet ovat minimissään, kun saarien välimatkat ovat pitkähköjä ja moottori pauhaa taustalla. Nokkaunien jälkeen söimme Derawanin laiturilla lounaan ja tallustelimme hieman “pääkadulla”. Paljoa nähtävää nyt ei Derawanilla ole. Aikoinaan täältä on ymmärtääkseni voinut ostaa mitä tahansa elävää tai kuollutta mitä merestä löytyy. Bongasin kilpikonnien suojeluohjelman toimiston Derawanilta ja oletan tämän osaltaan vaikuttaneen siihen, että kilpikonnien kuorista tehdyt tuotteet ovat poistuneet katukuvasta. Koko mesta oli muutenkin aika hiljainen keskellä päivää, koska saari on sukeltajien kansoittama ja kaikki olivat, joko sukeltamassa, nukkumassa tai syömässä, koska niinhän se sukeltamisen kanssa vähän niinku menee.

Lounas laiturilla paikalliseen tapaan paikallisessa seurassa.

Deravanin "main street" 

Passelisti laskuveden aikaan suuntasimme jokseenkin ällistyttävään mestaan. Derawanin ulkopuolella on hiekkasärkkä, joka tulee esille vain laskuveden aikaan. Hiekkasärkän kyljessä on jonkun Bajaun (indonesialaisia meripaimentolaisia) kalastusmaja. Nousuveden aikaan hiekkasärkkä peittyy veteen ja pelkkä kalastusmaja näyttää nousevan keskeltä merta. Tällaisia paikkoja näkee vain liian täydellisissä matkaesitteissä, mutta oikeasti on näitä siis olemassa! Olimme ainoat paikalle saapuneet, joten saimme koko hiekkasärkän itsellemme. Hyvin saa muuten otettua lomakuvia täällä, lääniä on vaikka millä mitalla eikä tarvitse rajata japanilaisturisteja pois omista kuvistaan. Hiekka tässäkin paikassa oli (taas) ällistyttävän hienoa korallihiekkaa ja vesi todella kirkasta. Kyllä kelpasi! Siellä loiskittuamme Hyppäsimme veneeseen, jonka kyydissä kurvailimme takaisin kotirantaan illalliselle. Ihana päivä!

Juoksurata nippanappa vedenpinnan yläpuolella. 

Aallot pyyhkivät hiekkasärkän yli kaikkein matalimmissa kohdissa.

Täällä kelpasi köllötellä ja uida käsipohjaa 

Bajaun maja

Di Goa Halo Tabung

Koska Maratuan saaren ympärillä on äärettömän upea luonto, mekin kävimme suhailemassa veneellä ympäriinsä bongailemassa alueen luontoaarteita. 

Ensimmäisellä venereissullamme suuntasimme kohti Payung-Payung kylää, jonka läheisyydestä löytyy pieni laituri, johon veneen voi kiinnittää. Lyhyen  viidakkossarämpimisen jälkeen löytyy kaksi lähdettä, joista toiseen (Di Goa Halo Tabung tai Goa Haji Mangku) voi mennä uiskentelemaan. Itse jokseenkin klaustrofobisena ihmisenä kyseiseen lähteeseen pulahtaminen oli pieni voimainkoetus. Lähde ei ole nimittäin aivan maantasalla, vaan pienessä rotkossa/luolassa. Lähteeseen on noin 5 metrin pudotus ja vaihtoehtoina oli joko hypätä sinne tai liukastella tikkaita ja kiviä pitkin alas ja uida kapean luolan läpi. Valitsin luolan läpi menemisen ja ennen omaa uimasuoritustani dippasin vedessä vielä 4 vuotiaan matkailijamme, joka välttämättä halusi tulla mukaan uimaan. Tämäkin juttu oli tullut lapselle etukäteen luvattua (että pääset äidin kanssa uimaan keskelle viidakkoa luolaan ja lähteeseen) ja hittolainen siinä sitten pienessä paniikissa pidin toisella kädellä lapsesta kiinni ja toisellä kädellä tikkaista 10 indonesialaisen turistin hihkuessa vierestä ja ihmetellessä menoa. Etsin sopivan jalansijan kallionkielelleeltä ja dippasin lapsen lähteeseen pari kertaa ja totesin, että enempi uiminen saa nyt jäädä lapsen osalta, koska homma alkoi olla pikkuisen ahdistavaa äiti-ihmisen mielestä. Sen jälkeen molskautin itseni veteen ja uin pienen luolan läpi avonaiseen lähteeseen. Lähteestä käsin oli hauska katsella ympärille kohoavaa viidakkoa ja vesikin oli sopivan virkistävää. Klaustrofobiakin helpotti lähteen avoimessa osassa ja siellä kivien päällä oli mukava lekotella. Hetken pulikoimisen jälkeen lähdimme takaisin veneelle kohti resorttia indonesialaisten turistien jäädessä ihmettelemään uskaltaako kylmään (n 20 astetta) veteen mennä uimaan.

Lähteille löytyy nykyään opastus, joitain vuosia sitten vain osa paikallisista osasi perille. 

Ensimmäiseen lähteeseen kurkataan vaan. 

 Toiseen voi mennä uimaan.

Katri viidakkolähteessä virkistäytymässä. 

Vähän paremmalla uimataidolla tuosta voi hypätä.Tällä kertaa lapsi sai tyytyä laskeutumaan tikkaita pitkin lähteeseen. 

Paluumatkalla auringon laskiessa. Risky ja Hempi. 

Pajung-Pajungin pitkä laituri. Kilpikonnat viihtyvät täällä syömässä aamuisin ja iltaisin.

Ollessani uimassa lähteessä Rabbe hengaili lasten kanssa lähteen yläpuolella ja sai yhdessä lasten kanssa osansa indonesialaisten jo varsin tutuksi tulleesta tavasta valokuvata meitä ja meidän lapsia. Sinänsä ihan huoletonta touhua, mutta kun meidän lapset eivät ole moiseen täysin  harjaantuneita ja hommassa on välillä myös se kurja puoli, että välillä jengi vähän melkein “vaanii” näitä kahta vaaleaa pientä lasta. Jos käännät hetkeksi huomiosi muualle ihmisten ilmoilla, (vaikka kaivat repusta vesipulloa) niin johan siellä saattaa olla yksi jos toinen paikallinen änkemässä itseään lapsen viereen tai yrittää ottaa sitä syliinsä, jossa saisi selfien lapsen kanssa. No, olettaa saattaa, etteivät 2 ja 4 vuotiaat ole kovin otettuja siitä, että heille vieraat ihmiset haluavat heidät syliinsä tai änkevät viereen kännyköidensä kanssa kuvia räpsien. Tuossa meidän kotirannalla tuntemattomat ihmiset tulivat kysymään, josko saisivat ottaa kuvia kanssani, lentokenttämyymälän nainen halusi ottaa selfien kanssani, kylän lapset haluavat ottaa kuvia meidän kanssa, no, melkein kaikki haluavat ottaa kuvia meidän kanssa. Alan pikkuhiljaa ymmärtämään miltä maailmanluokan julkkiksista se kokoaikainen valokuvaaminen tuntuu. Tuossa resortin rannassa yrität vääntää hiekkalinnaa lasten kanssa, kun viereisen saaren indoturistit iskevät veneensä laituriin ja tulevat tutustumaan resorttiin, juovat teetä ja siinä sivussa räpsivät meistä kuvia niinkuin nähtävyyksistä konsanaan. Onneksi tämä episodi sattui vain kerran kotirannassa, muuten siellä on saanut olla rauhassa ylhäisessä yksinäisyydessä.

Ihan hauskoja kohtaamisiahan toki enimmäkseen paikallisten kanssa ollut. Pari ylilyöntiä tuon valokuvaamisen kanssa ollut, mutta muuten varsin hyvässä hengessä menty. Kielimuuri on kyllä välillä aivan jäätävä. Täällä kun jengi ei edes resortissa puhu englantia kuin auttavasti, osa ei ollenkaan. Omasta puheestaan pitää jättää aivan kaikki ylimääräiset sanat pois. Esimerkiksi lause “We wonder if we can borrow a motorbike today afternoon so we can go to Bohe Bukut village and buy some snacks” pitää lyhentää muotoon “Motorbike - afternoon - 4pm?” Minkä tahansa pitkän englanninkielisen lauseen jälkeen jengi nyökyttelee päätään, hymyilee ja sanoo yes yes. Seuraavaksi kun sanot saman asian päinvastoin ja vastaus on sama, niin takuuvarma juttuhan on se, ettei keskustelukumppani tajunnut hölkäsenpöläystä siitä, mistä tässä nyt oltiin puhumassa. Mutta kun kaiken ylimääräisen karsii pois ja vastapuoli TOISTAA sen mitä sanot, osoittaa kädellään oikeaan suuntaan, nyökyttelee ja sanoo yes yes, niin ehkä ollaan puoliksi samalla aaltopituudella! Oli yhteistä kieltä tai ei, niin paikalliset hymyilevät AINA!

Kuten yleensä, tämäkin päivä päättyi rannalla hengailuun, rantaleikkeihin, melontaan ja täydelliseen auringonlaskuun. Loppuun parit fiilistelykuvat illasta kotirannassa.

Green Nirvanan iltaranta. 

Mereltä päin sama. 

<3 

Green Nirvanan laituri

Seuraavalla kerralla pari sanaa saarihyppelystä.

Maratua ja Green Nirvana

Balikpapanista siirryimme tiistaina 7.11 Beraun Tanjung Redebiin yhdeksi yöksi. Keskiviikkoisin Berausta lentää pieni Cessna propellerikone (Cessna 208B Grand Caravan) Maratuan saarelle. Kaikki muut viikonpäivät kone lentää edestakaisin sademetsän ja eri kaupunkien väliä ja kerran viikossa keskiviikkoisin Maratua - Berau - Maratua  väliä. Keskiviikkoaamuna 8.11 pakkasimme tavarat Tanjung Redebistä ja ahtauduimme pientäkin pienempään (kymmenen matkustajapaikkaa) lentokoneeseen, joka vei meidät 30 minuutissa paratiisiin. Ennen koneeseen nousua on tietenkin kaikki perus check in meiningit ja muut, tämän lisäksi Beraussa check in yhteydessä käydään vaa'alla! Tiskin edessä lattialla on siis vanha manuaalinen vaaja, jossa jokainen vuorollaan punnitaan, jotta koneeseen tuleva paino voidaan laskea tarkasti. Vähän eri meininki kuin Finnairilla lennettäessä. Jotta nälkä ei pääsisi yllättämään pitkällä 30 minuutin lentomatkalla, jokainen matkustaja sai koneeseen mennessä pienen pahvilaatikon, jossa oli banaaninlehteen käärittyä sticky ricea, donitseja ja vettä. Kokemus oli varsin mielenkiintoinen, koska kone oli aivan äärettömän pieni ja siinä oltiin samassa tilassa miehistön kanssa. Siinä lennellessä sai katsella lentokoneen mittareita yhdessä lentäjän kanssa ja välillä pilotti katseli hymyillen taakseen sticky ricea popsivia matkustajia. Mitä kauemmaksi mantereesta päästiin, sitä kirkkaammaksi meri kävi ja eteen avautui näkymä turkoosin veden ja koralliriuttojen ympäröimistä trooppisista saarista.

Cessnalla pääsee paratiisiin.

Näkymä ohjaamoon matkustajan perspektiivistä.

Kakaban ilmasta käsin.

Olimme hyvissä ajoin sopineet Green Nirvana resortin kanssa kahden viikon majoituksestamme ja saaneet matkabudjettiimme sopivan tarjouksen majoituksesta ja ruuista koko kahden viikon ajalta. Paikan päällä upgradesimme itsemme pienellä lisäsummalla parempaan huoneeseen, jossa on oma terassi ja mahtava merinäköala.
Kauas on pitkä matka, niin myös tänne. Tämä tarkoittaa tietenkin (vielä) vähäisiä kävijämääriä. Kuluneen viikon aikana lisäksemme tänne on majoittunut vain satunnaisia pieniä indonesialaisia vierasryhmiä parin päivän ajan. Viimeksi näimme “länkkäreitä” Balikpapanin lentokentällä törmätessämme Kellyyn ja Wayneen. Toki sopii pohtia onko järjenköyhyyttä vai hulluutta raahautua tänne asti kahden pienen lapsen kanssa. Olemattomat kävijämäärät toisaalta tarkoittavat sitä, että olemme saaneet omia koko resortin rannan yksinomaan itsellemme ja muiden vieraiden puuttuessa myös resortin henkilökunta on tullut todella tutuksi. Palvelu on todella henkilökohtaista ja koska porukalla näyttäisi olevan jokseenkin tekemisen puutetta, niin mitä tahansa ehdottaakin niin varmasti saa innostuneen vastaanoton. Tätä paikkaa pyörittää 17 henkilöä ja me olemme joitain poikkeuksia lukuunottamatta ainoat vieraat. Ei hassumpaa, passaa hyvin suomalaiselle luonteelle, ettei tarvitse loman takia ryhtyä liikaa tutustumaan samassa resortissa hengaileviin lomalaisiin. 

Tässä kohtaa täytyy toki huomauttaa, että tämä idyllinen rauha on todennäköisesti muuttumassa lähivuosien aikana! Kiinalaiset sijoittajat ovat löytäneet tämän paratiisin ja sen rannoille rakennetaan kovaa vauhtia useampia isoja resortteja. Huhujen mukaan myös lentokoneella pääsee tulevaisuudessa kahdesti viikossa (tämän lisäksi speedboatit kulkevat mantereelta, mutta matka kestää 3 tuntia). Tällä hetkellä Maratua on paratiisissa uinuva hiljainen saari, mutta tulevaisuudessa meno voi olla toisenlaista. So, go before it´s too late! Tämä vielä salainen piilopaikka on kohta jokaisen tiedossa.

Bohe Sillianin kylänraittia lava-auton kyydissä. 

Maratualla on yksi päällystetty tie, joka halkoo viidakkoa kylien välillä. 

 Bohe Bukutin kylästä löytyy monia homestay majoituksia huokeaan hintaan. 

Meidän vakiopöytä Nirvanan terassilla. 

Näkymä merelle meidän terassilta. 

Green Nirvanan rannalla.

Maratua kuuluu saariryhmään, jossa on neljä “pääsaarta” Maratua, Derawan, Kakaban ja Sangalaki. Jokainen saari on erilainen kuin muut. Derawan on täynnä sukeltajien resortteja (tänne tullaan sukeltamaan, myös me suuntaamme sukeltamaan kunhan löytyy sopiva paikka ja päivä), Kakaban on erikoinen atolli, joka pitää sisällään järven täynnä meduusoja joiden kanssa voi mennä uimaan, koska ne eivät polta. Sangalakissa kilpikonnat käyvät lisääntymässä ja siellä pääseekin tutustumaan kilpikonnien suojeluun. “Suojelukeskus” on pieni, mutta tehokkaasti toimiva paikka (yksi mökki), jossa työntekijät päästävät satoja kilpikonnanpoikasia joka yö mereen. Näin toimimalla kasvatetaan mereen pääsevien elävien poikasten määrää ja alueella elääkin tämän ansiosta todella suuri merikilpikonnapopulaatio. Joka kerta kun olen mennyt resortin laiturin päästä snorklaamaan olen nähnyt kilpikonnan! Ensimmäisenä päivänä näimme myös yhden hain laiturilta ja delfiinejä, jotka hyppivät kauempana merellä. 

Pari sanaa majoituksestamme vielä. Green Nirvana Resortilla on tällä hetkellä kolme erilaista majoitusvaihtoehtoa. Villa Sanai mökkejä on 10 kappaletta, Lampau Bassar 10 hengelle, Berlinpang 2 hengen huoneita on 24 huonetta. Uusia noin kuukauden päästä valmistuvia villoja rakennetaan viidakon rajalle. Näiden villojen eteen on suunnitteilla puutarha, jossa voidaan viljellä vihanneksia ja kasviksia resortin tarpeisiin. Rannalla on vieraille vapaasti käytössä olevia kajakkeja, joiden avulla pääsee helposti bongailemaan kilpikonnia. Me saimme myös lainata työntekijöiden skoottereita ja  saimme kyytejä eri kyliin autolla ja veneellä tarpeidemme mukaan. Tällainen henkilökohtainen kuljetus/lainauskulttuuri varmasti toki muuttuu kävijämäärien kasvaessa. Olettaisin saarelta löytyvän tulevaisuudessa tällä hetkellä uupuvan skootterivuokraamon ja pankkiautomaatin. Skoottereiden hankinnan suhteen Green Nirvanassa nyt vähän passaillaan, koska hallitus pohtii tällä hetkellä bensan käytön rajoituksista. Jos vihreälle linjalle lähdetään, niin Maratualla nähdään tulevaisuudessa sähköskoottereita ja aurinkopaneeleita. Pankkiautoimaatista muuten sen verran, että lähin pankkiautomaatti löytyy Derawanilla, tunnin venematkan päässä. Kannattaa siis varata tarpeeksi rahaa tänne tullessaan. Myöskään wifi ei toimi, siksi tämä hetkellinen blogihiljaisuus. Eipä toisaalta paljon ole ollut kännykässä muutenkaan kuuluvuutta kun ukkosen takia lentokentän tukiasema oli poissa pelistä monta päivää. Pieniä sähkökatkoja tulee silloin tällöin ja lämmintä vettä tulee suihkusta tarpeeksi, ei kuitenkaan loputtomasti. Tosin tänne asti matkaava reissaaja tuskin olettaa, että asiat toimivat samoin kuin kotosuomessa ja jokainen meistä ymmärtää, että sähkökatkokset ja rajoitettu määrä lämmintä vettä kuuluvat paikkaan, jonne on pitkä matka. 

Villa Sanai (myös meidän valinta kahdeksi viikoksi) 

Villa Sanai 

Resortin uima-allas oli todella siisti ja näkymät merelle aivan upeat. 

Lampau Bassar. 

Lampau Bassar. 

Lampau Bassar 

Lampau Bassar

Jos juokseva lämmin vesi on rajallista, niin hedelmät eivät. Huoneemme ulkopuolella on kaksi mangopuuta, joista saamme mangoa päivittäin. Eilen iltapäivällä lasten herättyä päiväunilta istuimme huoneemme ulkopuolella resortin henkilökunnan kanssa Kiwilin poimiessa mangoja puusta. Kuorimme ja pilkoimme mangot yhdessä ja saimme hyvän lähiruoka välipalan suoraan mangopuusta. Iltaisin valtava määrä lepakoita (lentäviä koiria) tulee toki verottamaan mangosatoamme. Pimeän laskettua mangopuista kuuluu kirkumista ja säksätystä lentävien koirien riidellessä parhaista hedelmistä. Iltaisin ja öisin voi havahtua paukkeeseen kun lepakoilta putoaa mangoja mökkimme katolle, aamuisin lepakoiden yöllisten ruokaorgioiden jäljiltä nurmikolta löytyy pudonneita osittain syötyjä hedelmiä. Ranta taas on täynnä kookospalmuja. Toissapäivänä Dana kiipesi rannan kookospalmuihin ja nautimme kookosvettä suoraan pähkinöistä rannalla ja illallisella. Rannalle on istutettu myös banaanipuita, joten tulevaisuudessa Green Nirvana on omavarainen myös banaanien suhteen.

Resortin koirat viihtyivät puussa. 

Danan esimerkki kookospalmuun kiipeämisestä. 

Resortin virallinen kookoksenmetsästäjä.

Katrin suoritus :D 

 Kiwil mangonmetsästyksellä.

Nyt palaan kirjan pariin lekottelemaan. Myöhemmin lisää kuulumisia täältä.